“Muistatko sisällissodan?” kysyy kevään Vasemmistonuorten mielipide-
ja kulttuurilehden Liberon kansijuttu. Sisällissodasta on puhuttu
kuluneen alkuvuoden aikana enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. On
julkaistu sisällissodasta kertovia artikkeleita, pengottu arkistoja,
haastateltu tutkijoita ja kuultu kansan muistoja. On jopa tilattu
Yleisradion toimesta räppäri Palefacelta kappale ja musiikkivideo Laulu
Sisällissodasta -minisarjaan. “Sota, jota me kannetaan sisällä,
sukupolvissa pojat saa isältä”, tiivistää Paleface kansan kipuilut
kappaleessaan.
Sisällissodan muistoista kyseli myös Ylen
toimittaja pyytäessään minua haastateltavaksi sisällissodan muistojuhlan
taustadokumenttiin. Arkkipiispa Kari Mäkinen järjestää vuoden 1918
tapahtumien muistotilaisuuden Turun tuomiokirkossa toukokuussa.
Tilaisuudessa Turun seudun poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat
laskevat yhdessä muistopaikoille seppeleet, taustalla kuullaan
minidokumentin muodossa nuorten ajatuksia sisällissodasta. “Muistatko
sisällissodan?” toimittaja kysyi ja kehotti tuomaan
haastattelutilanteeseen mukaan valokuvia ja suvun muistoja
sisällissodasta. Kerroin toimittajalle ettei meillä ole ollut tapana
keskustella perheeni tai sukuni kesken sisällissodasta, vaikka sukuni
onkin kotoisin Karjalan Kuolemajärveltä, sisällissodan ensimmäisen
taistelun paikalta. Toimittaja oli varma, ettei perheessäni ole puhuttu
sisällissodasta kipeiden muistojen ja pitkään jatkuneen
keskustelukulttuurin sulkeutuneisuuden takia.
Uskon väittämän,
vaikka koen, että kipeiden muistojen tilalle on tullut sisällissodan
jälkeen uusia, kuten evakkolaisuuteen ja talvisodan kauhuihin liittyvät
muistot. Totesin toimittajalle, etten aio puhua haastattelussa sukuni
sisällissotamuistoista.
Koen, että me lama-ajan lapset, viimeistään
milleniaalit, saatamme olla se ensimmäinen sukupolvi, joka on vapaa
sisällissodan taakasta. En aio keksiä suvun kipeitä muistoja tai
rinnastaa nykypuolueita sisällissodan aikaisiin punaisiin ja valkoisiin
vain, jotta toimittaja saisi draaman kaarta dokumenttiinsa, erityisesti,
kun arkkipiispan tilaisuudella halutaan symbolisoida kansakunnan
eheytymistä sekä yhteistä tulevaisuuteen suuntautumista. Minun
sukupolveni voisi olla ensimmäinen sukupolvi, joka osaa tarkastella
sadan vuoden takaisia tapahtumia objektiivisesti, tietoa ja tutkimusta
hyödyntäen, syitä ja tapahtumia tarkastellen, nykypäivään peilaten.
Sisällissodan muistaminen, muisteleminen, dokumentointi ja läpinäkyvyys
on tärkeää. Todettakoon, että näin sata vuotta sisällissodan jälkeen
meillä on vihdoin lupa muistaa ja puhua asioista niiden oikeilla
nimillä, ilman voittajien tai häviäjien stigmaa, tarvetta puolustautua
tai syyttää. Toisaalta näin sata vuotta sisällissodan jälkeen me, jotka
emme muista tai emme ole kuulleet sukumme tarinoita saamme vihdoin
tutustua aiheeseen luotettavaa tietoa ja tutkimusta hyödyntäen.
On ensiarvoisen tärkeää puhua sisällissodasta, sen syistä ja
seurauksista, muistaa ja vaalia tietoa. Satavuotista itsenäistä Suomea
ei kuitenkaan ole rakennettu vastakkainasettelun avulla tai
hiljentämällä toisen osapuolen ääntä. Satavuotias Suomi on rakennettu
yhteistyöllä, erilaisten ihmisten toimesta ja erilaisista taustoista
huolimatta. Ennen kaikkea tulevaisuutta ei rakenneta kylvämällä
vastakkainasettelun siementä tulevaisuuden päättäjien yhteistyön
alkutaipaleelle. Laskemme arkkipiispan muistojuhlassa symboliset
seppeleet osapuolten muistopaikoille, emme etsi historiasta syitä olla
pitämättä toisistamme. Me nuoret voimme olla tarpeeksi monen sukupolven
päässä sisällissodasta kysyäksemme: missä viipyy sisällissodan uhrien
yhteinen muistomerkki? Sen sijaan, että meitä kysyttäisiin kaivelemaan
ja muistamaan sukujemme kipeitä muistoja kansallisessa televisiossa,
voisimme muistaa koko maata kohdannutta kriisiä yhdessä, oppien ja
kunnioittaen.
Niin tärkeää kuin muistaminen ja muistelu onkin,
sisällissodan tarinaa tulee kertoa myös tutkimuksen ja todisteiden
avulla. Aika ja vallitseva narratiivi muokkaavat kertomuksia, varsinkin
kun yksikään näistä kertomuksista ei enää perustu omaan
henkilökohtaiseen muistoomme. Tietoa ja dokumentointia tarvitaan, jotta
voisimme estää sisällissodan kauheuksia toteutumasta enää uudelleen.
Hyvinvointiyhteiskunta, niin Suomessa kuin Euroopassakin perustuu
nimenomaan kantapään kautta oppimiseen ja pitkäjänteiseen
tavoitteelliseen yhdessä työskentelyyn.
Miksi me suomalaiset
sitten määritämme yhä itsemme niin paljon sodan kautta sen sijaan, että
määrittelisimme itsemme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kautta?
Ehkäpä siksi, että niin Suomessa kuin Euroopassakaan
hyvinvointiyhteiskuntaa ei olisi rakennettu yhtä ponnekkaasti ilman
sodan kauhuja. Kun Suomessa talvisodan henki kokosi kansan yhteen,
Euroopassa fasismin kauhut ajoivat Eurooppa-aatteen isät Altiero
Spinellin ja Ernesto Rossin unelmoimaan vapaasta ja yhteisestä
Euroopasta, jossa liittolaiset ja vastustajat työskentelisivät yhdessä
sen eteen, etteivät Euroopan ”vanhat järjettömyydet” enää koskaan
toistuisi.
Se, ettei meillä nuorilla välttämättä olisi
sukupolven muistissa tarinoita sisällissodasta ei tarkoita, ettemme
ymmärtäisi sotaa. Sisällissodan taustalla kyti kamppailu vallasta, ennen
kaikkea osa kansasta koki, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa
omiin asioihinsa, kuten nykyäänkin me nuoret koemme olevamme yhä enemmän
perinteisen päätöksenteon ulkopuolella. Elämme jatkuvassa
epävarmuudessa muutoksen ja uudistusten keskellä. Meiltä ei voi enää
lapsena kysyä, mitä tahdomme isoina tehdä, sillä tulevaisuutemme
ammatteja ei ole vielä keksitty silloin, kun aloitamme koulutiemme.
Työskentelemme prekarisaation, epätyypillisten työsuhteiden maailmassa
ja olemme tarvittaessa töihin kutsuttavia, nollatuntilaisia,
osa-aikaisia ja ennen kaikkea korvattavissa.
Epävarman ja
muuttuvan maailman keskellä nuoret jäävät usein äänettä. Poliittisiin
virkoihin päätyy yhä enemmän rikkaita eliitin edustajia, kun taas
vähäosaisemmat ja ennen kaikkea nuoret sukupolvet tuntevat yhä useammin,
ettei heillä ole ääntä tai mahdollisuutta vaikuttaa heitä koskeviin
päätöksiin.
Sata vuotta sitten, ennen vuoden 1917 kuntavaalilain
asettamista kuntavaaleissa äänestäminen ja vaikuttaminen keskittyi
lähinnä maanomistajien oikeudeksi. Valta jakautui ja osa kansasta tunsi,
ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Tahdottiin
nousta barrikadeille ja saada kansan ääni kuuluviin. Myös nykypäivänä
suuri osa kansasta on aliedustettuna päätöksenteossa. Kun viime
kuntavaaleissa koko kansan äänestysprosentti oli 58,3, alle
25-vuotiaista harvempi kuin joka kolmas käytti äänioikeuttaan.
25–34-vuotiaistakin vain 40 % äänesti viime kuntavaaleissa. Nyky-Suomen
vahva perustuslaki takaa nuorille mahdollisuuden asettua ehdokkaaksi ja
äänestää, miksei mahdollisuutta sitten hyödynnetä, miksi nuoret jäävät
vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelle? Tämänhetkisten päättäjien
profiileja tarkastellen ei varmasti yllätä, että innokkaimmat äänestäjät
löytyvät 55–69-vuotiaiden ryhmästä.
Kun nykynuori pohtii
päätöksentekoa ja politiikkaa, hän kokee jo jääneensä systeemin
ulkopuolelle. Puhutaan “sedistä” ja siitä, kuinka “sedät ei tajuu”.
Tilanne tuntuu lohduttomalta, halutaan vaikuttaa perinteisen politiikan
ulkopuolella. Hjallis Harkimon Liikekin sen on huomannut: hektiseen
aikaan kaivataan matalaa valtaa, mahdollisuuksia nopeampaan
vaikuttamiseen ja kansan ääntä. Nuoret ovat kiinnostuneita yksittäisistä
itseään lähellä olevista teemoista ja aiheista, tahdotaan mieluummin
allekirjoittaa ja jakaa netissä kansalaisaloitteita kuin sitoutua
vuosiksi puoluepolitiikkaan.
Sata vuotta sitten taistelu
vallasta kärjistyi mielenosoituksiin ja mellakoihin, lopulta
sisällissotaan. Osa kansasta vaati ääntään kuuluviin ja mahdollisuutta
vaikuttaa, vaikka sitten vallankumouksen keinoin. Vaikka vahvan
perustuslain, läpinäkyvän demokratian, vapaan lehdistön ja
kansainvälisen yhteisön ansiosta sisällissotaa ei voisikaan syttyä
vuoden 2018 Suomessa, voimme silti peilata elämäämme sadan vuoden
takaiseen. Nykynuoriso ja nuoret aikuiset eivät ole valmiita muuttumaan
politiikan takia, mutta olisiko politiikka valmis muuttumaan nuorten ja
nuorten aikuisten takia? Odotammeko niin kauan, että koko maan
äänestysprosentti laskee alle 30:n vai olemmeko valmiita uudistamaan
politiikkaa ja päätöksentekoa sekä lisäämään vuoropuhelua, matalaa
valtaa ja lähidemokratiaa? Ennen kaikkea, olemmeko valmiita
sisällissodan hengessä tasapainottamaan valtaa – kenties jakamaan tai
luopumaan omastamme?
Ystävät ja toverit, hyvää sisällissodan muistovuotta, muistelkaa ja muistakaa!