Sisällissodan muistojuhla Raisiossa

Muistatko sisällissodan?

“Muistatko sisällissodan?” kysyy kevään Vasemmistonuorten mielipide- ja kulttuurilehden Liberon kansijuttu. Sisällissodasta on puhuttu kuluneen alkuvuoden aikana enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. On julkaistu sisällissodasta kertovia artikkeleita, pengottu arkistoja, haastateltu tutkijoita ja kuultu kansan muistoja. On jopa tilattu Yleisradion toimesta räppäri Palefacelta kappale ja musiikkivideo Laulu Sisällissodasta -minisarjaan. “Sota, jota me kannetaan sisällä, sukupolvissa pojat saa isältä”, tiivistää Paleface kansan kipuilut kappaleessaan.

Sisällissodan muistoista kyseli myös Ylen toimittaja pyytäessään minua haastateltavaksi sisällissodan muistojuhlan taustadokumenttiin. Arkkipiispa Kari Mäkinen järjestää vuoden 1918 tapahtumien muistotilaisuuden Turun tuomiokirkossa toukokuussa. Tilaisuudessa Turun seudun poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat laskevat yhdessä muistopaikoille seppeleet, taustalla kuullaan minidokumentin muodossa nuorten ajatuksia sisällissodasta. “Muistatko sisällissodan?” toimittaja kysyi ja kehotti tuomaan haastattelutilanteeseen mukaan valokuvia ja suvun muistoja sisällissodasta. Kerroin toimittajalle ettei meillä ole ollut tapana keskustella perheeni tai sukuni kesken sisällissodasta, vaikka sukuni onkin kotoisin Karjalan Kuolemajärveltä, sisällissodan ensimmäisen taistelun paikalta. Toimittaja oli varma, ettei perheessäni ole puhuttu sisällissodasta kipeiden muistojen ja pitkään jatkuneen keskustelukulttuurin sulkeutuneisuuden takia.

Uskon väittämän, vaikka koen, että kipeiden muistojen tilalle on tullut sisällissodan jälkeen uusia, kuten evakkolaisuuteen ja talvisodan kauhuihin liittyvät muistot. Totesin toimittajalle, etten aio puhua haastattelussa sukuni sisällissotamuistoista.
Koen, että me lama-ajan lapset, viimeistään milleniaalit, saatamme olla se ensimmäinen sukupolvi, joka on vapaa sisällissodan taakasta. En aio keksiä suvun kipeitä muistoja tai rinnastaa nykypuolueita sisällissodan aikaisiin punaisiin ja valkoisiin vain, jotta toimittaja saisi draaman kaarta dokumenttiinsa, erityisesti, kun arkkipiispan tilaisuudella halutaan symbolisoida kansakunnan eheytymistä sekä yhteistä tulevaisuuteen suuntautumista. Minun sukupolveni voisi olla ensimmäinen sukupolvi, joka osaa tarkastella sadan vuoden takaisia tapahtumia objektiivisesti, tietoa ja tutkimusta hyödyntäen, syitä ja tapahtumia tarkastellen, nykypäivään peilaten.

Sisällissodan muistaminen, muisteleminen, dokumentointi ja läpinäkyvyys on tärkeää. Todettakoon, että näin sata vuotta sisällissodan jälkeen meillä on vihdoin lupa muistaa ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ilman voittajien tai häviäjien stigmaa, tarvetta puolustautua tai syyttää. Toisaalta näin sata vuotta sisällissodan jälkeen me, jotka emme muista tai emme ole kuulleet sukumme tarinoita saamme vihdoin tutustua aiheeseen luotettavaa tietoa ja tutkimusta hyödyntäen.

On ensiarvoisen tärkeää puhua sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista, muistaa ja vaalia tietoa. Satavuotista itsenäistä Suomea ei kuitenkaan ole rakennettu vastakkainasettelun avulla tai hiljentämällä toisen osapuolen ääntä. Satavuotias Suomi on rakennettu yhteistyöllä, erilaisten ihmisten toimesta ja erilaisista taustoista huolimatta. Ennen kaikkea tulevaisuutta ei rakenneta kylvämällä vastakkainasettelun siementä tulevaisuuden päättäjien yhteistyön alkutaipaleelle. Laskemme arkkipiispan muistojuhlassa symboliset seppeleet osapuolten muistopaikoille, emme etsi historiasta syitä olla pitämättä toisistamme. Me nuoret voimme olla tarpeeksi monen sukupolven päässä sisällissodasta kysyäksemme: missä viipyy sisällissodan uhrien yhteinen muistomerkki? Sen sijaan, että meitä kysyttäisiin kaivelemaan ja muistamaan sukujemme kipeitä muistoja kansallisessa televisiossa, voisimme muistaa koko maata kohdannutta kriisiä yhdessä, oppien ja kunnioittaen.

Niin tärkeää kuin muistaminen ja muistelu onkin, sisällissodan tarinaa tulee kertoa myös tutkimuksen ja todisteiden avulla. Aika ja vallitseva narratiivi muokkaavat kertomuksia, varsinkin kun yksikään näistä kertomuksista ei enää perustu omaan henkilökohtaiseen muistoomme. Tietoa ja dokumentointia tarvitaan, jotta voisimme estää sisällissodan kauheuksia toteutumasta enää uudelleen. Hyvinvointiyhteiskunta, niin Suomessa kuin Euroopassakin perustuu nimenomaan kantapään kautta oppimiseen ja pitkäjänteiseen tavoitteelliseen yhdessä työskentelyyn.

Miksi me suomalaiset sitten määritämme yhä itsemme niin paljon sodan kautta sen sijaan, että määrittelisimme itsemme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kautta? Ehkäpä siksi, että niin Suomessa kuin Euroopassakaan hyvinvointiyhteiskuntaa ei olisi rakennettu yhtä ponnekkaasti ilman sodan kauhuja. Kun Suomessa talvisodan henki kokosi kansan yhteen, Euroopassa fasismin kauhut ajoivat Eurooppa-aatteen isät Altiero Spinellin ja Ernesto Rossin unelmoimaan vapaasta ja yhteisestä Euroopasta, jossa liittolaiset ja vastustajat työskentelisivät yhdessä sen eteen, etteivät Euroopan ”vanhat järjettömyydet” enää koskaan toistuisi.

Se, ettei meillä nuorilla välttämättä olisi sukupolven muistissa tarinoita sisällissodasta ei tarkoita, ettemme ymmärtäisi sotaa. Sisällissodan taustalla kyti kamppailu vallasta, ennen kaikkea osa kansasta koki, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa, kuten nykyäänkin me nuoret koemme olevamme yhä enemmän perinteisen päätöksenteon ulkopuolella. Elämme jatkuvassa epävarmuudessa muutoksen ja uudistusten keskellä. Meiltä ei voi enää lapsena kysyä, mitä tahdomme isoina tehdä, sillä tulevaisuutemme ammatteja ei ole vielä keksitty silloin, kun aloitamme koulutiemme. Työskentelemme prekarisaation, epätyypillisten työsuhteiden maailmassa ja olemme tarvittaessa töihin kutsuttavia, nollatuntilaisia, osa-aikaisia ja ennen kaikkea korvattavissa.

Epävarman ja muuttuvan maailman keskellä nuoret jäävät usein äänettä. Poliittisiin virkoihin päätyy yhä enemmän rikkaita eliitin edustajia, kun taas vähäosaisemmat ja ennen kaikkea nuoret sukupolvet tuntevat yhä useammin, ettei heillä ole ääntä tai mahdollisuutta vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.
Sata vuotta sitten, ennen vuoden 1917 kuntavaalilain asettamista kuntavaaleissa äänestäminen ja vaikuttaminen keskittyi lähinnä maanomistajien oikeudeksi. Valta jakautui ja osa kansasta tunsi, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Tahdottiin nousta barrikadeille ja saada kansan ääni kuuluviin. Myös nykypäivänä suuri osa kansasta on aliedustettuna päätöksenteossa. Kun viime kuntavaaleissa koko kansan äänestysprosentti oli 58,3, alle 25-vuotiaista harvempi kuin joka kolmas käytti äänioikeuttaan. 25–34-vuotiaistakin vain 40 % äänesti viime kuntavaaleissa. Nyky-Suomen vahva perustuslaki takaa nuorille mahdollisuuden asettua ehdokkaaksi ja äänestää, miksei mahdollisuutta sitten hyödynnetä, miksi nuoret jäävät vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelle? Tämänhetkisten päättäjien profiileja tarkastellen ei varmasti yllätä, että innokkaimmat äänestäjät löytyvät 55–69-vuotiaiden ryhmästä.

Kun nykynuori pohtii päätöksentekoa ja politiikkaa, hän kokee jo jääneensä systeemin ulkopuolelle. Puhutaan “sedistä” ja siitä, kuinka “sedät ei tajuu”.
Tilanne tuntuu lohduttomalta, halutaan vaikuttaa perinteisen politiikan ulkopuolella. Hjallis Harkimon Liikekin sen on huomannut: hektiseen aikaan kaivataan matalaa valtaa, mahdollisuuksia nopeampaan vaikuttamiseen ja kansan ääntä. Nuoret ovat kiinnostuneita yksittäisistä itseään lähellä olevista teemoista ja aiheista, tahdotaan mieluummin allekirjoittaa ja jakaa netissä kansalaisaloitteita kuin sitoutua vuosiksi puoluepolitiikkaan.

Sata vuotta sitten taistelu vallasta kärjistyi mielenosoituksiin ja mellakoihin, lopulta sisällissotaan. Osa kansasta vaati ääntään kuuluviin ja mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka sitten vallankumouksen keinoin. Vaikka vahvan perustuslain, läpinäkyvän demokratian, vapaan lehdistön ja kansainvälisen yhteisön ansiosta sisällissotaa ei voisikaan syttyä vuoden 2018 Suomessa, voimme silti peilata elämäämme sadan vuoden takaiseen. Nykynuoriso ja nuoret aikuiset eivät ole valmiita muuttumaan politiikan takia, mutta olisiko politiikka valmis muuttumaan nuorten ja nuorten aikuisten takia? Odotammeko niin kauan, että koko maan äänestysprosentti laskee alle 30:n vai olemmeko valmiita uudistamaan politiikkaa ja päätöksentekoa sekä lisäämään vuoropuhelua, matalaa valtaa ja lähidemokratiaa? Ennen kaikkea, olemmeko valmiita sisällissodan hengessä tasapainottamaan valtaa – kenties jakamaan tai luopumaan omastamme?

Ystävät ja toverit, hyvää sisällissodan muistovuotta, muistelkaa ja muistakaa!

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.