Suomessa eletään datakeskusbuumia. Suomeen suunnitellaan tällä hetkellä 145:tä uutta datakeskusta, ja uusista investoinneista saadaan kuulla jatkuvasti lehtien palstoilla.
Datakeskukset herättävät valtavasti tunteita puolesta ja vastaan. Huolia ympäristön saastuttamisesta, metsien kaatamisesta ja sähkön riittävyydestä riittää. Toisaalta taloutensa kanssa painiville kunnille tonttivuokrista ja lupamaksuista aiheutuvat tulot näyttäytyvät helppoina pikavoittoina. Työtäkin olisi tarjolla – ehkä, ainakin rakentamisvaiheen ajaksi.
Hyötyjen ja haittojen ristitulessa arvot laitetaan koetukselle. Minkälaisia luontohaittoja olemme valmiita katsomaan läpi sormien, jos toisaalla on mahdollisuus pelastaa kuolevan kunnan palveluverkko? Minkälaisia sähkön hintoja olemme valmiita maksamaan tulevaisuudessa, jos toisaalla voimme saada ennätyskorkean työttömyyden laskuun?
Kuka päättää ja ohjaa datakeskusten rakentamista Suomessa?
Datakeskusten rakentamisen aikaiset investoinnit saavat helposti pään pyörälle. Kunnat on ajettu epäreiluun asemaan, jossa niiden taloutta ajetaan jatkuvasti ahtaammalle ilman, että lakisääteisistä tehtävistä olisi joustettu (päinvastoin tehtäviä ja järjestämisvastuuta vyörytetään kunnille ja hyvinvointialueille jatkuvasti lisää).
On kohtuutonta olettaa, että kunnat yksinään voisivat olla vastuussa siitä kokonaisarvioinnista, mitä datakeskukset vaatisivat ympäristövaikutusten, sähkön kulutuksen sekä talouden ja osaamisen kannalta.
Sen lisäksi, että etenkin kuntien päättäjille datakeskusinvestoinnit näyttäytyvät houkuttelevina tapoina korjata kunnan taloutta, datakeskusten lupamenettely kuormittaa myös kunnan hallintoa. On kai sanomattakin selvää, että sadan tuhannen asukkaan keskuskaupungin ja parin tuhannen asukkaan maalaiskunnan hallinnon syvyys, joustavuus ja ehkäpä osaaminenkin ovat keskenään eri tasoilla. Voimmeko olettaa kummankin kunnan selviytyvän prosessista yhtä mallikkaasti?
Jos kunnissa ei ole riittävää osaamista, valtion pitää huolehtia kuntien neuvonta- ja seurantaosaamisesta sekä riittävistä resursseista. Suomeen tarvitaan myös datakeskuksille sitovat valtakunnalliset ehdot ja valtakunnallinen ohjaus- ja lupamenettely, jotta hankkeita voidaan arvioida kokonaisuutena, eikä yksi kunta kerrallaan.
Oikeistopuolueiden ratkaisu, datakeskusrekisteri, ei myöskään yksinään ratkaise ongelmaa. Rekisteri ei voi olla pelkkä lista Suomeen tulevista investoinneista, vaan valtiolle tarvitaan oikea ohjausväline, jolla datakeskushankkeiden yhteisiä vaikutuksia voidaan arvioida ja niille voidaan asettaa valtakunnalliset ehdot.
Minkälainen investointi oikeastaan on hyvä Suomelle?
Mikä on riittävä korvaus siitä, että investointia varten kaadetaan metsää, käytetään valtavasti sähköä ja sidotaan yhteisiä luonnonvaroja ja infrastruktuuria vuosikymmeniksi? Kaikkea ei voi mitata vain sillä, montako miljoonaa kunnan kassaan tulee. Suomen ei tarvitse kilpailla sillä, kuka antaa halvimmalla.
Suomella on datakeskusyhtiöille paljon tarjottavaa: vakaa yhteiskunta, toimiva sähköverkko, puhdasta sähköä, viileä ilmasto ja osaavaa työvoimaa.
Siksi meidän pitäisi uskaltaa vaatia enemmän myös vastineeksi. Tärkeintä on tarkastella sitä, mitä jää jäljelle rakennusten valmistuttua.
Pidetään rohkeasti kiinni vastuullisesta verotus- ja työllisyyspolitiikasta
Orpon hallitus on päättänyt laskea yhteisöveron 20 prosentista 18 prosenttiin ja pidentää yritysten tappioiden vähennysajan kymmenestä vuodesta 25 vuoteen. Muutos koskee kaikkia yrityksiä, mutta pitkä vähennysoikeus hyödyttää erityisesti pääomavaltaista ja jatkuvasti investoivaa liiketoimintaa.
Minusta Suomen ei pitäisi rakentaa kilpailukykyään sille, että maailman suurimmat teknologiayhtiöt saavat täällä mahdollisimman kevyen verotuksen.
Investoinnin pitää näkyä myös suomalaisessa työssä. En halua Suomeen kaksia työmarkkinoita, joissa suurella kansainvälisellä työmaalla yksi työntekijä tekee saman työn suomalaisen työehtosopimuksen mukaan ja toinen halvemmalla siksi, että hänet on tuotu tänne pitkän aliurakointiketjun kautta. Rakennusliitto nosti Googlen investointiuutisen yhteydessä esiin juuri tämän riskin ja vaati suurhankkeisiin tiukempaa työehtojen valvontaa sekä pääurakoitsijan vastuuta koko alihankintaketjusta.
Minusta tämän pitäisi olla itsestäänselvyys: jos Suomi tarjoaa miljardiluokan hankkeelle sähkön, maan, infrastruktuurin ja vakaan yhteiskunnan, vastineeksi täällä pitää noudattaa suomalaisia työehtoja ja maksaa asianmukaista palkkaa.
Lisää parempia investointeja
Datakeskukset voivat olla Suomelle hyvä asia. Ne voivat tuoda verotuloja, rakentamista, energiainvestointeja ja hukkalämpöä. Valtioneuvoston tiekarttakin korostaa, että Suomen pitäisi tavoitella nimenomaan korkean lisäarvon datakeskuksia. Tästä olen samaa mieltä. Suomeen pitäisi saada datakeskusten ympärille tutkimusta, tuotekehitystä, tekoälyosaamista, kotimaisia hankintaketjuja ja muuta toimintaa, jossa myös datakeskuksen synnyttämä taloudellinen arvo jää tänne.
Suurten datakeskushankkeiden kohdalla pitäisi siksi arvioida avoimesti ainakin kolme asiaa:
- paljonko hankkeesta jää oikeasti Suomeen verotuloina, palkkoina ja kotimaisena arvonlisänä
- sähkön, maankäytön, ympäristövaikutusten ja julkisen infrastruktuurin kokonaisarviointi
- toteutuvatko suomalaiset työehdot koko rakennus- ja alihankintaketjussa.