Vasemmistonuoret laajenee Vakka-Suomeen

Vasemmistonuoret perustaa uuden osaston Vakka-Suomeen. Ennen uuden osaston
perustamiskokousta Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret järjestää
Uudessakaupungissa perjantaina 19.10​. Tutustu toimintaan -illan, jossa esitellään
Vasemmistonuorten toimintaa.

Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret on määritellyt yhdeksi vuoden 2018
pääteemoistaan toiminnan laajentamisen Turusta maakuntaan sekä maakunnan
nuorten äänen esille tuomisen.

− Olemme kiertäneet koko kesän maakuntaa Kesäkaverit-kiertueemme kanssa.
Kiertueella olemme kertoneet toiminnastamme, tutustuneet uusiin nuoriin sekä
kuunnelleet maakunnan nuorten ajatuksia ja arjen murheita, Varsinais-Suomen
Vasemmistonuorten puheenjohtaja Emma Lindqvist kertoo. − On äärimmäisen
tärkeää tuoda myös Turun ulkopuolelta tulevien nuorten huolia esille. Uuden osaston
perustaminen varmistaa, että paikalliset nuoret saavat äänensä asianmukaisesti
kuuluviin.

Varsinais-Suomen Vasemmistonuoret on hakenut syksyn 2019 Vasemmistonuorten
liittokokouksen järjestämispaikaksi Uuttakaupunkia. Kahden vuoden välein
järjestettävä liittokokous on Vasemmistonuorten korkein päättävä kokous, joka kokoaa
nuoria ympäri Suomen tekemään päätöksiä yhdessä.

− Uusikaupunki valikoitui järjestämispaikaksi hakemukseemme, sillä Uusikaupunki on
tunnettu duunarikaupunki ja autotehdas on tuonut kaupunkiin uusia nuoria
työntekijöitä. Koemme, että voisimme liittokokouksen myötä nostaa esiin kannaltamme
tärkeitä kysymyksiä, kuten reilua työelämää ja nuorten epätyypillisiä työsuhteita,
Lindqvist kertoo.

Varsinais-Suomen Vasemmistonuorten Tutustu toimintaan -ilta järjestetään
Uudessakaupungissa perjantaina 19.10.2018 klo 18-20 kaupungintalo Mörnessä. Paikalle
ovat tervetulleita 13−29-vuotiaat jäsenet ja jäsenyydestä kiinnostuneet nuoret. Tarjolla
vegaanista purtavaa!

Korvaushoito kuuluu kunnan lakisääteisiin palveluihin nyt ja tulevaisuudessa

Raision Kokoomus teki tammikuussa valtuustoaloitteen siitä, että Harkon alakerrassa sijaitseva korvaushoitokiska siirrettäisiin pois keskusta-alueelta. Aloitteen tekijän mukaan keskeinen sijainti näkyy katukuvassa ja harmittaa ikäihmisiä.

On vaikea ymmärtää aloitetta, sillä korvaushoitoa saava päihteidenkäyttäjä on jo ottanut ensimmäisen askelen osallistuakseen kuntoutukseen ja sitoutunut normalisoimaan arkeaan esimerkiksi harrastusten, opiskelun tai työn kautta. Korvaushoidon kieltäminen kuntoutukseen sitoutuneelta on kuin onnistumisista rankaisemista, ongelmaa ei ratkaista siivoamalla katukuvasta sellaisia henkilöitä pois, joiden elämäntapa ei kaikkia miellytä. Korvaushoitoa saavan pitäisi päästä päivittäin helposti palvelun luo, eikä hoitopaikan siirtäminen kauas kunnan muista, korvaushoitoon sidoksissa olevista, palveluista auta asiaa.

Korvaushoito kuuluu kunnan järjestettäväksi jo lainkin nojalla. Erityisen tärkeäksi palveluksi korvaushoito nousee kun muistetaan, että myös Raisiossa osa kuntoutukseen osallistujista on alaikäisiä, siis lastensuojelulainpiirissä olevia asiakkaita.

Ymmärrän, että aloitteen tekijää, siis paikallista kiinteistönvälittäjää, huolestuttaa keskustan kiinteistöjen kiinnostavuus ja ikäihmisten, siis potentiaalisten asiakkaiden, kiinnostus kiinteistöjä kohtaan. Kuitenkin, Raisio on kaikkien – niin niiden, joilla on varaa miettiä kenen naama sopii katukuvaan kuin niidenkin, jotka näkyvät katukuvassa, koska ovat matkalla kunnan järjestämään palveluun.

Jos päättäjät todella ovat huolissaan huumeidenkäytöstä Raisiossa, he eivät rajoita korvaushoidon saatavuutta, vaan pyrkivät ennaltaehkäiseviin toimiin, jotta uusia nuoria ei ajautuisi käyttäjiksi ja jotta varsinkin jo huumeita käyttävän nuoren arki pysyisi mahdollisimman säännöllisenä ja turvallisena. Ennaltaehkäisten ja tulevaisuuteen katsoen, ei piiloon lakaisten tai syrjään siirtäen!

Lisää tukea kouluihin!

Jätin tänään valtuustoaloitteen Raision kaupunginvaltuustossa koulunkäynninohjaajien resurssien kasvattamisesta sekä varhaiskasvatuksen kolmiportaiseen tukeen siirtymisestä.

Huolestuin Raision koulunkäynninohjaajatilanteesta erityisesti useamman raisiolaisvanhemman yhteydenoton jälkeen. Vanhemmat kertoivat huolestuttavia ja surullisia tarinoita siitä, kuinka lapselle ei oltu pystytty osoittamaan koulunkäynninohjaajaa tai henkilökohtaista avustajaa edes sen jälkeen, kun avustajan tarve oli perusteltua lääkärien toimesta.

Koulunkäynninohjaaja työskentelee tukea tarvitsevan oppilaan kanssa auttaen toimissa, joista tämä ei itsenäisesti selviydy kehitysvaiheensa, vammansa tai sosiaalisen tilanteensa takia. Ohjaajia työskentelee niin henkilökohtaisena apuna kuin ryhmien ja oppilaitostenkin yleisenä tukena. Koulunkäynninohjaaja, arkikielessä usein koulunkäyntiavustaja, voi olla taustaltaan koulutettu ohjaaja, lähihoitaja tai vaikkapa välivuottaan viettävä nuori, työllistetty tai harjoittelija.

Koulunkäynninohjaaja on merkittävä voimavara oppilaan ja ryhmän oppimisen apuna ja koulurauhan takaamisessa. Raisiossa ollaan siirtymässä ohjaajien resursoinnissa pistejärjestelmään, joka siirtää ohjaajia niihin oppilaitoksiin, joissa avun tarve on akuutti. Pisteytysjärjestelmä on kannatettava, mutta herättää myös kysymyksiä ja huolta: emmekö voisi keskittyä pelkän tulipalojen sammuttamisen sijaan myös ennaltaehkäisemään palojen syttymistä? Vähäisten ohjaajaresurssien kanssa taiteilun sijaan ohjaajien työ tulisi nähdä ennaltaehkäisevänä ja sosiaalihuollon arjessakin näkyvänä asiana.

Henkilökohtaisen avustajan tulisi olla tuttu ja turvallinen henkilö, ei kuukausittain vaihtuva työllistetty.

Puutteellisesta resursoinnista kertoo se, ettei henkilökohtaista avustajaa voida aina osoittaa vuosibudjetin jo ylityttyä. Tämä voitaisiin ehkäistä ennaltaehkäisevällä otteella ja pitkäjänteisellä, jo varhaiskasvatuksesta lähtien toteutetulla suunnittelulla. Tukea tarvitsevaa lasta ei myöskään saisi kohdella heittopussina: henkilökohtaisen avustajan tulisi olla tuttu ja turvallinen henkilö, ei kuukausittain vaihtuva työllistetty.

Edellä esitettyyn perustuen esitän, että:

  • Koulunkäynninohjaajien resursseja lisätään ja resursoinnissa pyritään pitkäjänteisyyteen ja ennaltaehkäisevyyteen, lapsen etu edellä
  • Koulutettuja ja esim. työllistettyjä koulunkäynninohjaajia ei rinnasteta, vaan työllistetyt nähdään lisävoimavarana
  • Varhaiskasvatuksessa siirrytään kolmiportaisen tuen malliin, jolloin myös avustajaresurssien ennakointi ja suunnittelu helpottuu

Vappupuhe 2018

Hyvät ystävät ja toverit!

Vietämme tänään vappua juhlistaaksemme kevään tuloa, valon saapumista ja pimeän ajan kukistumista. Ennen kaikkea meille tänään tänne kokoontuneille vappu on tärkeä pyhä, sillä se on työväenliikkeen ja opiskelijoiden juhla, työläisten vapaapäivä sekä päivä, jolloin saamme luvalla ja tarkoituksella puhua työväen oikeuksista.

Juhlahumun ja ilakoinnin lomassa on syytä muistaa myös niitä lähtökohtia, joiden ansiosta saamme tänään, tiistaina, jäädä pidempään nukkumaan ja juoda luvan kanssa kuohuvaa.

Vappu on meille vasemmistolaisille erityisen tärkeä juhlapäivä. Vappua tarvitaan, jotta saisimme vähintään kerran vuodessa muistutuksen siitä, kuinka tärkeää työväen äänen esille tuominen, päätöksenteon hajauttaminen ja poliittisen eliitin heikentäminen on demokratian ja tasa-arvon kannalta.

Ystävät ja toverit,

Työläisen asema ei ole nykypäivänä taattu. Erityisesti duunarin asemaa on heikennetty nykyisen hallituksemme aikana. On päästy nauttimaan kikystä ja aktiivimallista, sotesopasta ja maku-uudistuksesta. Näin työväen juhlapäivänä lienee ajankohtaista miettiä, löytyykö puoluekentältä enää yhtään aidosti työväen asiaa ajavaa puoluetta. Onko Vasemmisto enää vilpittömästi duunarin puolue – ehdimmekö punavihreässä kuplassamme ja maailmanparannuspuuhiltamme enää ajaa työväen asiaa?

Vasemmiston tulevaisuus on korkeakoulutettu, monikulttuurinen ja moniääninen. On siis ymmärrettävää, että moni pitkän linjan vasemmistolainen on huolissaan siitä, kuuluuko duunarin ääni enää puolueen ja aatteemme tulevaisuudessa.

Vappu on ylioppilaiden ja työväen juhla, aivan kuten Vasemmistokin on yhtä lailla niin duunareiden kuin akateemikkojenkin puolue – käytännön ja taidon, tiedon ja tutkimuksen sulautuma.

Ystävät ja toverit! Vasemmiston riveissä on tilaa jokaiselle iästä, taustasta, koulutusasteesta tai tittelistä riippumatta. Meidän ei tarvitse pelätä puolueemme poikkeavan polultaan yksittäisten henkilöiden tai agendojen takia, sillä toimintamme perustuu Vasemmisto-aatteeseen. Tämän aatteen ydin ei muutu ajan tai ympäristönkään muovaamana. Vasemmisto-aate on ennen kaikkea vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Vasemmisto-aate on solidaarisuutta, minkä takia vetoankin sinuun, toveri: kuinka usein sinä muistat katsoa sinulle vieraita asioita näiden arvojen kautta? Kuinka usein muistat, että toisen tasa-arvo ei ole pois sinun tasa-arvostasi?

Hyvät ystävät ja toverit!

Vasemmisto on luokkatietoinen. Siinä, missä aiemmin luokka perustui koulutusasteeseen, rikkauteen ja ammattiasemaan, nykyään luokan, statuksen, voi nähdä perustuvan enemmänkin asemaan ja vaikuttamismahdollisuuksiin yhteiskunnassa. Nykypäivän luokkasyrjintä voi perustua sukupuoleen, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, vammaan, ikään… Nykypäivän luokkaeliittiin kuuluu se, jolla on verkostoja, tärkeitä ystäviä, valtaa ja ääntä. Nykypäivän luokka on mahdollisuuksien tasa-arvoa, tai sen puuttumista.

Rikastuvassa ja kehittyvässä maailmassa yhä harvempi puolue ja poliitikko on pienen puolella. Aktiivimalli kurittaa työttömiä, eläminen kallistuu ja varallisuuserot kasvavat, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Vasemmisto on aina ollut ja tulee aina olemaan pienen puolella, luokkatietoinen, solidaarinen. Sen sijaan, että pelkäisimme turhaan, ajaako Vasemmisto enää duunarien oikeuksia, meidän tulisi pystyä laajentamaan käsitettä perinteisestä duunarista. Duunari ei ole enää vain metallityöläinen, tehtaan poika tai fyysisen työn raataja. Minäkin olen duunari, ja niin olet sinäkin. Kyse ei ole enää työn luonteesta, vaan siitä, teetkö kakkua vai jaatko sitä.

Hyvät ystävät ja toverit!

Aikana, jona kansanedustajat siirtyvät kesken kauden yksityisen sektorin palvelukseen, loikkarit vaihtavat puolueesta toiseen, Harkimo perustaa Liikkeen ja Väyrynen vaihtaa viikoittain mieltään voimme olla onnellisia, että olemme juuri Vasemmiston riveissä. Aikana, jolloin päättäjät kritisoivat omia puolueitaan siitä, ettei puolueorganisaatioissa toteudu demokratia, ettei enemmistön ääni kuulu ja että päätökset tehdään tilataksin takapenkillä, meidän täytyy pitää omistamme entistä parempaa huolta. Meidän täytyy kysyä, annammeko äänen luokkasyrjinnän kohteelle vai nostammeko itsemme eliittiin. Meidän tulee muistaa, että toisen tasa-arvo ei ole pois omastamme. Lopulta, meidän täytyy muistaa, ettei Vasemmiston politiikka ole yksilön politiikkaa, vaan yhdessä tekemistä ja pienen puolella seisomista. Ei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa!

Hauskaa vappua, työväen ja ylioppilaiden juhlaa kaikille!

Muistatko sisällissodan?

“Muistatko sisällissodan?” kysyy kevään Vasemmistonuorten mielipide- ja kulttuurilehden Liberon kansijuttu. Sisällissodasta on puhuttu kuluneen alkuvuoden aikana enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. On julkaistu sisällissodasta kertovia artikkeleita, pengottu arkistoja, haastateltu tutkijoita ja kuultu kansan muistoja. On jopa tilattu Yleisradion toimesta räppäri Palefacelta kappale ja musiikkivideo Laulu Sisällissodasta -minisarjaan. “Sota, jota me kannetaan sisällä, sukupolvissa pojat saa isältä”, tiivistää Paleface kansan kipuilut kappaleessaan.

Sisällissodan muistoista kyseli myös Ylen toimittaja pyytäessään minua haastateltavaksi sisällissodan muistojuhlan taustadokumenttiin. Arkkipiispa Kari Mäkinen järjestää vuoden 1918 tapahtumien muistotilaisuuden Turun tuomiokirkossa toukokuussa. Tilaisuudessa Turun seudun poliittisten nuorisojärjestöjen edustajat laskevat yhdessä muistopaikoille seppeleet, taustalla kuullaan minidokumentin muodossa nuorten ajatuksia sisällissodasta. “Muistatko sisällissodan?” toimittaja kysyi ja kehotti tuomaan haastattelutilanteeseen mukaan valokuvia ja suvun muistoja sisällissodasta. Kerroin toimittajalle ettei meillä ole ollut tapana keskustella perheeni tai sukuni kesken sisällissodasta, vaikka sukuni onkin kotoisin Karjalan Kuolemajärveltä, sisällissodan ensimmäisen taistelun paikalta. Toimittaja oli varma, ettei perheessäni ole puhuttu sisällissodasta kipeiden muistojen ja pitkään jatkuneen keskustelukulttuurin sulkeutuneisuuden takia.

Uskon väittämän, vaikka koen, että kipeiden muistojen tilalle on tullut sisällissodan jälkeen uusia, kuten evakkolaisuuteen ja talvisodan kauhuihin liittyvät muistot. Totesin toimittajalle, etten aio puhua haastattelussa sukuni sisällissotamuistoista.
Koen, että me lama-ajan lapset, viimeistään milleniaalit, saatamme olla se ensimmäinen sukupolvi, joka on vapaa sisällissodan taakasta. En aio keksiä suvun kipeitä muistoja tai rinnastaa nykypuolueita sisällissodan aikaisiin punaisiin ja valkoisiin vain, jotta toimittaja saisi draaman kaarta dokumenttiinsa, erityisesti, kun arkkipiispan tilaisuudella halutaan symbolisoida kansakunnan eheytymistä sekä yhteistä tulevaisuuteen suuntautumista. Minun sukupolveni voisi olla ensimmäinen sukupolvi, joka osaa tarkastella sadan vuoden takaisia tapahtumia objektiivisesti, tietoa ja tutkimusta hyödyntäen, syitä ja tapahtumia tarkastellen, nykypäivään peilaten.

Sisällissodan muistaminen, muisteleminen, dokumentointi ja läpinäkyvyys on tärkeää. Todettakoon, että näin sata vuotta sisällissodan jälkeen meillä on vihdoin lupa muistaa ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ilman voittajien tai häviäjien stigmaa, tarvetta puolustautua tai syyttää. Toisaalta näin sata vuotta sisällissodan jälkeen me, jotka emme muista tai emme ole kuulleet sukumme tarinoita saamme vihdoin tutustua aiheeseen luotettavaa tietoa ja tutkimusta hyödyntäen.

On ensiarvoisen tärkeää puhua sisällissodasta, sen syistä ja seurauksista, muistaa ja vaalia tietoa. Satavuotista itsenäistä Suomea ei kuitenkaan ole rakennettu vastakkainasettelun avulla tai hiljentämällä toisen osapuolen ääntä. Satavuotias Suomi on rakennettu yhteistyöllä, erilaisten ihmisten toimesta ja erilaisista taustoista huolimatta. Ennen kaikkea tulevaisuutta ei rakenneta kylvämällä vastakkainasettelun siementä tulevaisuuden päättäjien yhteistyön alkutaipaleelle. Laskemme arkkipiispan muistojuhlassa symboliset seppeleet osapuolten muistopaikoille, emme etsi historiasta syitä olla pitämättä toisistamme. Me nuoret voimme olla tarpeeksi monen sukupolven päässä sisällissodasta kysyäksemme: missä viipyy sisällissodan uhrien yhteinen muistomerkki? Sen sijaan, että meitä kysyttäisiin kaivelemaan ja muistamaan sukujemme kipeitä muistoja kansallisessa televisiossa, voisimme muistaa koko maata kohdannutta kriisiä yhdessä, oppien ja kunnioittaen.

Niin tärkeää kuin muistaminen ja muistelu onkin, sisällissodan tarinaa tulee kertoa myös tutkimuksen ja todisteiden avulla. Aika ja vallitseva narratiivi muokkaavat kertomuksia, varsinkin kun yksikään näistä kertomuksista ei enää perustu omaan henkilökohtaiseen muistoomme. Tietoa ja dokumentointia tarvitaan, jotta voisimme estää sisällissodan kauheuksia toteutumasta enää uudelleen. Hyvinvointiyhteiskunta, niin Suomessa kuin Euroopassakin perustuu nimenomaan kantapään kautta oppimiseen ja pitkäjänteiseen tavoitteelliseen yhdessä työskentelyyn.

Miksi me suomalaiset sitten määritämme yhä itsemme niin paljon sodan kautta sen sijaan, että määrittelisimme itsemme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kautta? Ehkäpä siksi, että niin Suomessa kuin Euroopassakaan hyvinvointiyhteiskuntaa ei olisi rakennettu yhtä ponnekkaasti ilman sodan kauhuja. Kun Suomessa talvisodan henki kokosi kansan yhteen, Euroopassa fasismin kauhut ajoivat Eurooppa-aatteen isät Altiero Spinellin ja Ernesto Rossin unelmoimaan vapaasta ja yhteisestä Euroopasta, jossa liittolaiset ja vastustajat työskentelisivät yhdessä sen eteen, etteivät Euroopan ”vanhat järjettömyydet” enää koskaan toistuisi.

Se, ettei meillä nuorilla välttämättä olisi sukupolven muistissa tarinoita sisällissodasta ei tarkoita, ettemme ymmärtäisi sotaa. Sisällissodan taustalla kyti kamppailu vallasta, ennen kaikkea osa kansasta koki, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa, kuten nykyäänkin me nuoret koemme olevamme yhä enemmän perinteisen päätöksenteon ulkopuolella. Elämme jatkuvassa epävarmuudessa muutoksen ja uudistusten keskellä. Meiltä ei voi enää lapsena kysyä, mitä tahdomme isoina tehdä, sillä tulevaisuutemme ammatteja ei ole vielä keksitty silloin, kun aloitamme koulutiemme. Työskentelemme prekarisaation, epätyypillisten työsuhteiden maailmassa ja olemme tarvittaessa töihin kutsuttavia, nollatuntilaisia, osa-aikaisia ja ennen kaikkea korvattavissa.

Epävarman ja muuttuvan maailman keskellä nuoret jäävät usein äänettä. Poliittisiin virkoihin päätyy yhä enemmän rikkaita eliitin edustajia, kun taas vähäosaisemmat ja ennen kaikkea nuoret sukupolvet tuntevat yhä useammin, ettei heillä ole ääntä tai mahdollisuutta vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.
Sata vuotta sitten, ennen vuoden 1917 kuntavaalilain asettamista kuntavaaleissa äänestäminen ja vaikuttaminen keskittyi lähinnä maanomistajien oikeudeksi. Valta jakautui ja osa kansasta tunsi, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Tahdottiin nousta barrikadeille ja saada kansan ääni kuuluviin. Myös nykypäivänä suuri osa kansasta on aliedustettuna päätöksenteossa. Kun viime kuntavaaleissa koko kansan äänestysprosentti oli 58,3, alle 25-vuotiaista harvempi kuin joka kolmas käytti äänioikeuttaan. 25–34-vuotiaistakin vain 40 % äänesti viime kuntavaaleissa. Nyky-Suomen vahva perustuslaki takaa nuorille mahdollisuuden asettua ehdokkaaksi ja äänestää, miksei mahdollisuutta sitten hyödynnetä, miksi nuoret jäävät vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelle? Tämänhetkisten päättäjien profiileja tarkastellen ei varmasti yllätä, että innokkaimmat äänestäjät löytyvät 55–69-vuotiaiden ryhmästä.

Kun nykynuori pohtii päätöksentekoa ja politiikkaa, hän kokee jo jääneensä systeemin ulkopuolelle. Puhutaan “sedistä” ja siitä, kuinka “sedät ei tajuu”.
Tilanne tuntuu lohduttomalta, halutaan vaikuttaa perinteisen politiikan ulkopuolella. Hjallis Harkimon Liikekin sen on huomannut: hektiseen aikaan kaivataan matalaa valtaa, mahdollisuuksia nopeampaan vaikuttamiseen ja kansan ääntä. Nuoret ovat kiinnostuneita yksittäisistä itseään lähellä olevista teemoista ja aiheista, tahdotaan mieluummin allekirjoittaa ja jakaa netissä kansalaisaloitteita kuin sitoutua vuosiksi puoluepolitiikkaan.

Sata vuotta sitten taistelu vallasta kärjistyi mielenosoituksiin ja mellakoihin, lopulta sisällissotaan. Osa kansasta vaati ääntään kuuluviin ja mahdollisuutta vaikuttaa, vaikka sitten vallankumouksen keinoin. Vaikka vahvan perustuslain, läpinäkyvän demokratian, vapaan lehdistön ja kansainvälisen yhteisön ansiosta sisällissotaa ei voisikaan syttyä vuoden 2018 Suomessa, voimme silti peilata elämäämme sadan vuoden takaiseen. Nykynuoriso ja nuoret aikuiset eivät ole valmiita muuttumaan politiikan takia, mutta olisiko politiikka valmis muuttumaan nuorten ja nuorten aikuisten takia? Odotammeko niin kauan, että koko maan äänestysprosentti laskee alle 30:n vai olemmeko valmiita uudistamaan politiikkaa ja päätöksentekoa sekä lisäämään vuoropuhelua, matalaa valtaa ja lähidemokratiaa? Ennen kaikkea, olemmeko valmiita sisällissodan hengessä tasapainottamaan valtaa – kenties jakamaan tai luopumaan omastamme?

Ystävät ja toverit, hyvää sisällissodan muistovuotta, muistelkaa ja muistakaa!